Johanna Lumme

Alkukoti on näyttely pohjoisen hauraasta luonnosta ja kiertokulun välttämättömyydestä elämän kannalta. Luonnossa asetun päättymisen ja uusiutumisen äärelle ja pohdin muutosta, joka on läsnä kaikessa olevassa. Elollinen luonto näyttäytyy valtavina juurina, jonka verkosto ulottuu kaikkialle. Myös ihminen ei voi toimia siitä irrallaan, sillä ruumiimme on aina kiinni muuttuvassa ympäristössä. Posthumanistiset teemat taiteessa, ovat virittäneet ajatuksiani: ekosysteemit ilmentävät sekä monimuotoisuutta että vuorovaikutusta eri elämänmuotojen välillä ja korostavat yhteiselon ja keskinäisen riippuvuuden merkitystä. Luonto muuttuu aina, mutta mistä syistä ja millä nopeudella ovat kysymyksiä, joiden äärelle on tärkeä pysähtyä.  

Kehoni karttoihin on piirtynyt muisto tästä maisemasta, jonka juonteet lävistävät ikuisuudesta tähän hetkeen. Tunnistan itseni vuorella lepäävässä suuressa vedessä, olen meanderoivssa joessa, sen muuttuvissa uomissa, synnyn uudestaan metsien taimiin, koverrun lahoavassa puussa, uinun syvällä suon silmässä. Luonnon syklisen eroosion sylissä, olemme samoista vesistä veistetty kaikki, minä ja muut elolliset. Täällä olen kosketuksissa, olen osana, olen yhteydessä. Maisema on kehoni jatke ja minuuteni kietoutuu sen sykkivään suonistoon. Sulaudun tähän punokseen ja voimaverkkoon, joka sitoo kaiken läsnäolevan yhteen. Kun jotain päättyy, uusi saa alkunsa ja lopulta muutumme toinen toisiksemme. Tämän todellisuuden haurastuminen tuntuu nyt painona rungossa, kierto on muuttunut.  Minne matkaamme, jos suuri alkukoti katoaa? Onko jossain toinen pohjoinen?